HUNSALAN ASEMALLA KESÄLLÄ 1938

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

HUNSALAN ASEMALLA KESÄLLÄ 1938

Kirjoittaja: Pirkko Arola

Hunsalan asemahuoneessa istuu haitaristi. Hän tapailee laulua Aseman kello löi kolme kertaa. Asemanhoitaja istuu lippuluukun takana. Esko, talon isäntä tulee sisään.
– Sinäkös täällä soittelet! Kuului ulos asti, enkä malttanut olla poikkeamatta sisään.
– Mahtuuhan tänne. Täällä me asemanhoitajan kanssa pidetään sadetta. Kohtahan se juna tulee.
– Kyllä se on ajoissa. Soittivat, kun se läksi. Ajassaan se on, asemanhoitaja vahvistaa.

Ovi aukeaa ja Martta emäntä lastensa kanssa tulee sisälle.
-Ehtoota, ehtoota. On niin synkät pilvet taivaalla.
-Sehän ei matkantekoa haittaa. Toista oli ennen rataa, hevospelillä kastui. Kyllä se Linderi teki hyvän työn, kun halusi rakentaa radan. Vaikka tekikin sen vasta puoli vuosisataa myöhemmin kuin Hämeenlinnan rata syntyi, Esko sanoo.
– Siinä ne nyt menevät tavarat ja ihmiset. Maitotonkat, Högforsin ammeet ja sahan puutavarat, Martta lisää.

Lapset juoksentelevat ja pysähtyvät lukemaan taulua seinältä.
– Äiti, äiti. Täällä on hinnat seinällä. Kuulepas: Elefanteista, virtahevoista, sarvikuonoista, sirahveista, kameleista ja muista sellaisista jättiläiseläimistä suoritetaan rahti kuin hevosista sadan viidenkymmenen prosentin korotus, tyttö lukee.
– Mistä ne osaisi tulla tänne kyytiin? poika ihmettelee.
– Eihän niitä täällä ole, emäntä sanoo.
– Ei täällä juuri kanalintuja suurempia otuksia kuljetella. Niitä pojat metsissä vivuillaan pyydystävät. Menee se viisaskin vipuun, nimittäin metso ja teeri. Helsingin torilla kyselevät niitä jatkuvasti, etenkin ne juutalaiset. Taitaa Mäensyrjän Jalmari olla taas torimatkalla niiden marjojen ja luutien kanssa, Esko arvelee.

Ovi aukeaa. Kaksi isäntää tulee ratavartijan kanssa sisälle.
– Oliko kaikki kunnossa? asemanhoitaja kysyy.
– Oli tällä kertaa. Ajoin rillivaunulla kauas, ei ollut hämminkiä, ratavartija sanoo.
– Onkos jotain tapahtunut? Esko kysyy.
– No, pojankoltiaiset olivat rasvanneet Kotamäessä kiskot niin liukkaiksi, ettei veturi päässyt ylös, asemanhoitaja kertoo.
– Vetopyörät sutivat tyhjää. Oli palattava takaisin ja heitettävä kiskoille hiekkaa, ratavartija kertoo.
– Juna tietysti myöhästyi!
– Että sellaisia sankareita täällä on.
– Onneksi vauhti oli niin hidas, että pahempaa ei tapahtunut. Se ei nouse yli kahteenkymmeneen kilometriin tunnissa.
– Ei kaikki siitä hitaudesta perusta. Yksikin hienompi rouva sanoi joku aika sitten konduktöörille:” Ettekö te millään voisi kulkea nopeammin!” Tämä tokaisi: ”Kyllähän minä, mutta minulle maksetaan siitä, että kuljen mukana.”
Ihmisiä naurattaa. Lapset telmivät seinän vieressä.

– Asettukaapas nyt! Osaatteko luetella junan pysähdyspaikat asemalta toiselle? ratavartija kysyy.
– Högfors, Siikala, Hunsala, Vaskijärvi, Läyliäinen, Niittymäki, Linnamäki, tyttö muistaa.
– Vanhakylä, Kytäjä, Helle, Rauhala, Hyvinkää, poika jatkaa loppuun.
– Onpas teillä hyvä muisti. On emännällä tarkat lapset, Esko kehuu.
Lapset kuuntelevat tyytyväisinä ja pyrähtävät ulos.

– Odottelen sanomalehtipoikaa. On niin synkkiä puheita joka puolella tuosta itänaapurista, Oiva isäntä sanoo.
– Älä noin kauheita puhukaan. Muistan vielä sen edellisen, toinen lisää.

Ovi aukeaa. Taiteilija Ilmari Huitti tulee tauluja kainalossa. Kaikki kiinnostuvat.
– Ehtoota kaikille!
– Taiteilijalle kanssa!
– Lättilässäkö on oltu maalailemassa? Oiva kysyy.
– Siellä. Nyt pitäisi päästä kotiin Vaskijärvelle. Vieläkö sitä lipun ehtii ostaa?
– Toki, asemanhoitaja lupaa.
Huitti menee luukulle ja hymyilee.
– Nyt maksan ihan rahalla.
– Ette nyt taulua tarjoa. Ei sen puoleen. Rautatie ei hyväksy kuin selvää rahaa, asemanhoitaja vastaa.
– Selvää rahaa tässä on. Selvempää on kuin isäntänsä. Huitti nauraa ja kääntyy kertomaan – Viimeiksi yritin taulua pantiksi.
– Kävikö sellainen Pariisissa päinsä? Oiva kysyy.
– Kyllä siellä vapaamuotoisempaa oli. Ymmärrettiin, ettei taiteilija ole aina rahoissaan.
– Onko uusia tauluja syntynyt? Esko kysyy.

Muut kerääntyvät ympärille katsomaan.
– Ihan tuttu mökki ilmiselvästi ja mänty sen vieressä, Martta huomaa.
– Niin on. Heti sen tuntee, Oiva sanoo.
– Kauniit on talot ja mahtavat maisemat. Täällä osataan rakentaa. Kelpaa tänne tulla siveltimen kanssa töihin, Huitti sanoo..
– On tämä seutu kiinnostanut muitakin kuvaajia. Ihan elokuviin asti tämä kylä on päässyt, Martta sanoo.
– Tuleeko se lippu toiseen vai kolmanteen luokkaan?
– Anna tulla toiseen luokkaan tällä kertaa, Huitti sanoo ja kääntyy haitaristiin päin – Soitapa vähän. Niin sitä Pariisissakin junaa odotellessa tanssittiin.

Haitaristi alkaa soittaa. Huitti kumartaa Martalle, mutta tämä ei lähde tanssiin. Muut katsovat. Asemanhoitaja menee ulos. Junan pilli viheltää. Lapset ryntäävät sisään.
– Juna tulee, juna tulee!
Kaikki nousevat ja lähtevät ripeästi ulos ratapihalle..