Aliskoskella

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Aliskoskella

Kirjoittaja: Pirkko Arola

Joskus oli kummallista ajatella, että hän ja Aliskosken talo olivat syntyneet samana vuonna. Armi sanoi mielessään välillä Aliskoski nimensä perään, kuin se olisi hänen sukunimensä. Armi Aliskoski kuulosti oikealta. Enää ei vanha sukunimi kuulostanut omalta täällä. Hän oli kuin menettänyt sen, jättänyt jälkeensä ja hylännyt, ei kuitenkaan omasta tahdostaan.

Mielessään Armi kuvitteli, miten Aliskoski alkoi rakentua. Hirret nousivat seiniksi, monta vasaraa naputti nauloja yhtä aikaa. Joku kantoi ikkunaa, joka nostettiin paikalleen. Myöhemmin talo sai maalipinnan lautojensa päälle.

Jossain Helsingissä Armi huusi ensi huutonsa. Sitten äiti sairastui, eikä ollut enää äitiä hoitamassa. Vieraat tädit vaihtuivat lastenkodissa. Kun Armi haettiin Aliskoskelle hän oli kuin unessa. Lastenkodin täti kävi kerran katsomassa ja sanoi lähtiessään Pilpalasta: – Sinulla kävi hyvä onni, kun pääsit taloon. Siitä Armi tiesi, ettei hänellä olisi paluuta sinne, mitä kuitenkin ikävöi.

Ensiksi löytyi ystäväksi talo. Siinä oli niin monta huonetta, että saattoi pitää mielessään omanaan vuorotellen jokaista, aina sellaista, missä ei ollut muita. Sininen huone oli erilainen ystävä kuin punainen. Sininen puhui hiljaisella äänellä, punainen kovalla. Vihreän huoneen nurkasta tuli ikioma paikka. Sinne Armi siirteli leikkejään muualta.

Vähitellen vesi tuli ystäväksi. Sitä saattoi katsella kauan ja toivoa kalaa polskahtamaan pintaan, sudenkorentoa lepattamaan veden kalvolle ja vesilintua uimaan joenmutkan takaa. Jos näki sorsapoikueen, se tiesi onnea.

Kiven takana piilotteli toinen pieni leikki. Sinne Armi rakensi pesää kaikesta pihalta löytämästään tarpeettomasta. Ne saivat leikissä toisen merkityksen. Niistä tuli tarvekaluja ja puhuvia kapineita, jotka kyselivät kaikenlaista ja Armi vastasi. Kysymykset muistuttivat niitä, joita hän itse iltaisin vuoteessa mietti unta toivoessaan. Uni ei ollut täällä ystävä niin kuin Helsingissä. Täällä se odotutti itseään.

Seuraavaksi ystäväksi löytyi metsä ja sen kokonainen maailma. Oliko se yhtä suuri kuin taivas, kun sitä riitti niin kauas?

Tämä kaikki alku palautui Armin mieleen, kun hän kulki koulusta kotiin. Elämä Aliskoskella oli muuttunut. Kasvattajat olivat jo kuin kotiväkeä. Koulun mukana oli tullut ystäviä kylältäkin. Nyt oli paras ystäväkin Alli, jonka kanssa saattoi puhua sellaista, mitä ei kenenkään muun kanssa voinut. Haaveilla siitä ajasta, kun tie kulkisi kauas ja voisi itse löytää paikan, johon kukaan ei toisi tai kuljettaisi. Voisi käyttää omaa tahtoaan ja etsiä jotakin, mikä tuntui nyt puuttuvan. Jossakin syvällä oli pieni kohta, jossa oli tyhjää. Se muistutti itsestään ja houkutteli liikkeelle, teki levottomaksi ja sai mielen pistämään.

Oikeastaan Armi tiesikin, mikä se oli. Jossakin oli vielä isä ja veli, joka oli häntä monta vuotta vanhempi. Ne olivat jääneet elämäänsä siihen kotiin, josta Armi haettiin pois. He olivat olleet kauan unohduksissa, mutta yksi vahingossa kuultu keskustelu oli tuonut heidät takaisin Armin elämään, vaikkakin sinne matkan päähän, kai Helsinkiin. Siellä oli kuin vieteri, joka veti jotain osaa Armista. Mutta monet esteet olivat tiellä.

Aliskoskella kaikki jatkui omaa latuaan. Armi tiesi, että jaksettuaan hiihtää matkan olisi perillä.

Vaikka perillä hän oli nytkin. Kotiväki odotti häntä Aliskoskella iltapala katettuna. Viliina tulisi naukuen vastaan portaille ja puskisi häntä jalkaan. Hän oli antanut nimen omalle kissalleen.

Eilen hän oli keksinyt, että aikuisena vaihtaisi nimeä. Sitten kaikki saisivat tietää, kuka oli Armi Aliskoski.