Hämeenlinna- syntymä-, koulu- ja kotikaupunki

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Hämeenlinna- syntymä-, koulu- ja kotikaupunki

Kirjoittaja: Pirjo Liisa Vilenius

Toiset käyvät koulua tai kutoo kankahia,

keittää kahvia ja varttoo sulhasia,

Tuutimalullan, tuutimalullan, tuutimalullan lei

sun kunniakses Hämeenlinna, hei, hei, hei

 Olen lähes koko ikäni ollut kiinnostunut Wetterhoffista, sen    toiminnasta ja tuotteista. Pikkutyttönä, pahimpaan pula-aikaan, minulla oli Wetterhoffilla kudotusta villakankaasta tehty takki ja hattu. Kouluaikanani asuin samassa ”koulukortteerissa”  Wetterhoffilla opiskelleiden tyttöjen kanssa ja sittemmin vuokrasin omasta kodistani tilaa hoffilaisille. Ylioppilaaksi päästyäni valitsin kävelypukukankaan Wetterhoffilta. Nykyisin ihailen liikkeen ohi kulkiessani sen näyteikkunassa olevia ryijyjä, kuvakudoksia ja neuleita. Kodissani on Wetterhoffilla valmistettuja tekstiilejä. Kiinnostukseeni on syy.

Jatkosota syttyi kesäkuussa 1941. Tuolloin äitini oli raskaana. Isäni sai vapautuksen rintamapalveluksesta talvisodassa saamansa vatsahaavan vuoksi ja komennettiin taloudenhoitajaksi sotasairaalaan, Hämeenlinnaan. Sairaala toimi Wetterhoffin kotiteollisuusopiston tiloissa, rinnan siellä pidettävän koulutuksen kanssa. Äiti jäi 7-vuotiaan tyttärensä kanssa hoitamaan  sekatavarakauppaa Hattulan Koskelle. Heidän onnekseen isä oli lähellä, vain 17 km:n päässä kotoa ja saattoi soittaa puhelimitse kotiin tai poiketa siellä. Toisten kylässä asuvien lasten isät olivat kaukana rintamalla ja yhteydet kotiin kenttäpostin varassa.

Äitini matka synnytyssairaala Höyhensaareen taittui syyskuun   aamuna maitoautossa. Ennen iltaa minä, perheen toinen tytär olin syntynyt terveenä ja pulskana maailmaan. Isäni kiirehti Wetterhoffilta katsomaan äitiäni ja  siinä vuoteen ääressä he pohtivat minulle nimeä. Oli näet kiire hankkia uudelle perheen jäsenelle leipäkortti. Vanhempi sisareni oli nimeltään Pirkko, minusta tehtiin Pirjo.  Toisen nimeni, Liisa, sain muistoksi syntymäpäivästäni.

Kun Wetterhoffin sotasairaalan henkilökunta sai tiedon syntymästäni, he halusivat järjestää minulle kastajaiset – kenties saadakseen itsekin raskaan työnsä vastapainoksi iloista ajateltavaa. Niinpä minut kastettiin Wetterhoffin juhlasalissa

10 päivän ikäisenä. Taiteilija Laila Karttunen, Wetterhoffin kotiteollisuuskoulun piirustuksen opettaja ja mallien suunnittelija,   koristeli salin kauniiksi tekstiileillä ja kynttilöillä – tarjoutuipa  kastettavan lapsen toiseksi kummiksikin.

Juhlan päätyttyä äitini tyttärineen palasi kotiin Hattulan Koskelle

–  äitini sananmukaisesti suoraan kaupan tiskin taakse. Onneksi kotonani asusti sotaa pakoon tulleita kaupunkilaisia. He osallistuivat perheeni arkeen monin eri tavoin.

Vanha sananparsi, kyllä lapsi leivän taloon tuo, konkretisoitui perheessäni leipäkorttiin. Varmasti toivottuna lapsena toin vanhemmilleni myös iloa ja toivoa.

Äidin odotusaika, minun syntymäni ja senkin jälkeinen pitkä epävarmuuden aika herättävät minussa nyt, yli 70-vuotiaana  monenlaisia tunteita. Miten äidit sotavuosina kestivät epävarmuuden ja pelon? – Kenties toivossa eli voima.

Oheinen albumi oli sotasairaalan henkilökunnan isälleni antama lahja. Se muistuttaa talon väliaikaisesta tehtävästä. Vielä muutamia vuosia siitä muistutti Wetterhoffin päärakennuksen seinässä ollut laatta, jossa luki: Tässä talossa toimi sotasairaala vuosina 1941-1944.  Talon viimeisen remontin jälkeen laattaa ei ole näkynyt.

Tänään Wetterhoffin ompelu- ja käsityökoulusta alkanut työ on arvossaan, sillä käsityötaito ja -perinne  elävät vahvaa renesanssia. Hämeenlinnalaisena olen ylpeä Wetterhoffista, sen historiasta ja kulttuuriarvosta.