Elli-Maria ja Toivo

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Elli-Maria ja Toivo

Kirjoittaja: Suvi Nyman

Tumma pitkänhuiskea neito kulkee heinikossa. Hän ottaa askeleen sinne, toisen tänne, mutta kulku on sen näköistä, ettei sillä juuri ole päämäärää. Elli-Marialla on yllään sinipilkullinen leninki, jonka helma heilahtelee askelten tahtiin. Mustat varsisaappaat ovat jalassa keveät. Elli-Maria katselee Pyhäjärven selälle. Hän seisoo heinikossa ja kääntää katseensa jalkojensa juureen, missä maa on punaisena marjoista – mansikoista.

– Sipi Erkinpoika raivasi yhreksän tynnyrinalaa peltoa, Elli-Maria hyräilee. Mansikkaniemen talossa on aina laulettu tai pikemminkin hyräilty oman talon vaiheita, jotta ne säilyisivät mielessä.

– Selkälän Yrjö vähän vähemmän, laulajan ääni hidastuu ja hiljenee, kun hän poimii makean mansikan huulilleen.

Elli-Marialla on musta kiiltävä tukka ja ylväs ryhti. Hän on metrin ja kahdeksankymmentä senttiä pitkä, komea nainen. Hän oli poikennut edellisenä iltana Pihtakosken myllyllä ja tavannut siellä komean nuorukaisen, jolla oli ollut punaiset poskipäät ja kullanvaalea tukka. Miehen kasvojen kaunis, lapsekkaan viaton muoto ja hyväsydäminen hymy olivat jääneet Elli-Marian mieleen, eivätkä ne tuntuneet millään poistuvan, vaikka hän kuinka yritti  atsella Pyhäjärven suuntaan ja maistella mansikoita ja pirskoa niistä makeat mehut hampaittensa väliin.

Elli-Maria pyrähtelee heinikossa ja pysähtyy. Aurinko pyyhkii nyt Pyhäjärven pohjoisrantaa ja sen säteet tuntuvat juuri tänään olevan jotenkin entistä kirkkaampia.

– Toivo Nieminen on minun tuleva mieheni! Elli-Maria naurahtaa ääneen ja heinän varteen pujotetut marjat kiirivät ohi punaisen suun maahan ja tallaantuvat varsisaappaiden mustiin pohjiin.

 

Elli-Maria on matkalla naapuritaloon Vekkilään päiväkahville. Aukusti ja Elli Liinaharja pitävät Vekkilän taloa. On heinäkuu. Aurinko porottaa lähes samalla tavoin kuin sinä kesäpäivänä siellä järven rannalla mansikka-aikaan. Elli-Marian muoto on jälleen pitkä ja ylväs. Raskauden kasvattama vatsa on sulanut ja äidin lempeä hymy karehtii hänen huulillaan. Mutta aika on käynyt pitkäksi. Juhannuksena syntynyt esikoinen Maire nukkuu suurimman  san päivästä. Elli-Maria on tottunut olemaan liikkeellä ja askareissa ja ihmisten parissa. Olihan hänellä lapsuudenkodissaan viisitoista sisarustakin. Mutta uuden vauvanyytin kanssa päivät meinaavat olla liiankin pitkiä.

– Mitäs sää sen sinne jätit. Eks sää tiärä, että mustalaiset viä pikkukakaroita! Vekkilän talon isäntä kivahtaa Elli-Marialle, joka on jättänyt esikoisensa riippukeinuun nukkumaan ja lähtenyt naapuriin kahvin toivossa. Kahvia hän kyllä saa, mutta vasta sitten, kun on hakenut Mairen mukaansa.

Vekkilän Elli nauraa jo tupaan astuessaan ja alkaa saman tien tarinansa.

– On noi simmottia poikia noi Rauni ja Osmo. Eilen ehtoolla ne olivat tulleet meirän pihalle ja mulla oli ikkuna auki, kun lämmin oli. No mää kattelin, että mitäs ne pojat meinaa. Mutta ne seisoivatkin meirän punakanelin alla ja vuoroin toinen ja sitten toinen lateli:

– Anna Taivaan Isä meille omenia puusta! sanoi ensin Rauni nöyrällä vapisevalla äänellä ja sitten Osmo perässä.

– Taivaan isä, tiputa mulla ja Raunille yhret omenat puusta!

Pojat olivat olleet vähän epävarmoja tämänkään keinon laillisuudesta. Mutta ainakin varastaminen olisi syntiä. Kirkossa siitä oli kuultu ja äiti oli opettanut, että Jumala antaa, kun Jumalalta pyytää. Mutta omenan omenaa ei pudonnut puusta sillä kertaa ainakaan.

– Kyllä ne lähti alakulosen näkösinä pois. Kai ne kuulivatkin, kun mää hihitin ikkunanraossa niitten touhuja. Mukavia poikia! Vekkilän Elli nauroi ja tartutti naurun Elli-Mariallekin.

Juhlasta tultua pojat ottavat oksan karahkat tienvarren puskasta ja alkavat leikkiä.

– Mää olen Yrjö Sipinpoika. Mää olen hakkapeliitta. Mää isken sut kualiaaks, Osmo huutaa ja huitoo kepillään niin, että Rauni joutuu väistämään. Mutta Rauni iskee takaisin.

– Mää olenkin Abraham Erkinpoika. Määkin olen hakkapeliitta.

– Mullapa on Mansikkaniemen miekka. Mää olen hakkapeliitta, Osmo huitaisee takaisin ja ihmettelee itsekin vieraalta tuntuvaa sanaa mielessään.

– Mullakin on Mansikkaniemen miekka, vasta Rauni ja nujakka jatkuu niin kauan kuin pojat jaksavat toistaa vuorosanoja.

 

Saaren kartanon isäntä de la Chapell kulkee ylväänä vaaleassa kesäpuvussaan. Pussihousut ja vaalea reisiin ulottuva takki, jossa on läpälliset suuret taskut tekevät miehestä komean näköisen. Hiukset ovat jo päälaelta huvenneet ja tummasta tukasta on vain niskavillat jäljellä. Mies astelee kuin ratsumestari ikään näkötornin juurella ja aloittaa puheensa:

Arvoisat kansalaiset! Näkötornin perustamisella Kaukolanharjun yhdistys haluaa herättävän entistä suurempaa halua oppia tuntemaan omaa kotiseutuaan, rakastamaan sitä ja antamaan arvoa sen luonnonkauneudelle. Tahdomme myös ohjata ihmisiä – siis retkeilijöitä ja paikkakuntalaisia. Mies rykäisee, hätistelee rinnuksilleen laskeutunutta kärpästä ja vetää syvään henkeä ja jatkaa vielä hetken.

Chapell astuu alas puhujakorokkeelta ja kumartaa syvään. Yleisö taputtaa voimakkaasti mutta on samalla pettynyt, koska torniin ei vielä pääse ihailemaan maisemia. Tämä heinäkuun neljäs päivä oli jo kauan sitten päätetty tornin avajaisjuhlapäiväksi, eikä sitä haluttu muuttaa, vaikka torni ei vielä valmis olekaan. Ainakin asukkaat ja mahdolliset vierailijat on jo nyt saatu innostumaan asiasta.

Elli-Maria seisoo puhujakorokkeen takana. Hänellä on yllään seslongista ommeltu pyhäpuku, jonka kiiltävät napit kimaltelevat auringonpaisteessa. Hän etsii katseellaan Toivoa. Juhlapuhe herpaannutti sen verran, että mies pääsi livahtamaan jonnekin ja hävisi sen siliän tien.

– Taidan mennä kotiin, Elli-Maria sanoo Vekkilän Ellille ja lähtee alas mäen kukkulalta, jolle näkötorni on pystytetty. – Kakaratkin jo vartoo.