Valtion pukutehdas, pieni tytär ja iso häpeä

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Valtion pukutehdas, pieni tytär ja iso häpeä

Kirjoittaja: Pete Herranen

Ja tapahtui niinä aikoina, että saimme Valtion Pukutehtaan asiakkaaksi. Oli marraskuu. Sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen toimitusjohtaja talutti minut merkitsevästi ulos tehtaanmyymälän kautta. Syntynyttä sopimusta tulisi juhlistaa pikku-ostoksilla, katse kertoi.

Yskän ymmärtäneenä valitsin mukaani kaksi samis-ulkoilupukua, itselle ja vaimolle. Ihan kivat harmaat puvut, joita en kuitenkaan ilman sopimuksen aiheuttamaa painetta olisi ehkä tullut hankkineeksi. Kotiin päästyäni näytin asut vaimolleni ja koska joulu oli tulossa, sovimme että pakataan puvut lahjapaketteihin ja avataan sitten aattona. Näin kävi.

Pari viikkoa joulun jälkeen, pukiessani ulkoilupukua päälle huomasin lahkeessa jotakin kovaa. Piiloon lahkeessa olevan vetoketjun liepeen alle oli jäänyt varashälytin. Ihmettelin ääneen miten
olin ikinä päässyt myymälästä ulos ilman hälytystä. Noh, pitää jossain välissä käydä siellä myymälässä poistattamassa se, ajattelin.

Aikaa kului joitain viikkoja ennen kuin muistin asian ja osuin housujen kera Valtion Pukutehtaan myymälään. Sisään mennessäni huomasin, ettei myymälän ovella ollut minkäänlaisia hälytysjärjestelmän portteja. Myös kassat olivat ns. äimän käkenä kun kerroin asiani ja näytin hälytintä – ei heillä kuulemma ole, tai ole koskaan ollutkaan mitään hälytysjärjestelmää. Varastosta saapunut kolmas myyjä tiesi kertoa, että Helsingin myymälässä on hälytysjärjestelmä, joten kuorossa päättelimme että housujen on joskus täytynyt joskus käydä siellä.

Hälytinkappaleen irrottaminen housuja vahingoittamatta ei ole ihan kakun pala. Kassojen nostaessa kädet pystyyn, kaivoi viereen ilmestynyt kanssa-asiakas taskustaan linkkuveitsen ja tarjoutui irrottamaan hälyttimen. Ehdin kuitenkin toppuutella, kun hän alkoi repiä housuja kädestäni. Hetken pohdinnan jälkeen yksi myyjistä totesi kohtalokkaasti, että hän tietää – menet vain johonkin sellaiseen liikkeeseen jossa on hälytin ja kerrot mitä on tapahtunut niin ne sitten kyllä irrottavat hälyttimen. Ihan juuri niin… Muitakaan vaihtoehtoja ei noussut esiin, joten poistuin housut kainalossani ja ajattelin että ehkä saan sen itse jotenkin irroitettua.

Viikkoja kului ja asia unohtui, kunnes eräänä lauantaina Prisman parkkipaikalla havahduin, että ulkoilupuku on päälläni ja hälytin edelleen kiinni housuissa. En siis voisikaan tulla kauppaan.
Sovimme että vaimoni hoitaa ostokset ja me odotamme sen aikaa parivuotiaan tyttäremme kanssa autossa. Hetken kuluttua muistin, että Lotto täytyisi kuitenkin tehdä ja Prisman
neuvontahan on kassalinjan ja hälyttimien ulkopuolella. Tyttö kainaloon ja sisälle. Kun vuoroni jonotuksen jälkeen tuli, jätin ja maksoin Loton, rohkaisin mieleni ja kerroin kassatytölle housuja
koskevasta ongelmastani. En ennen ollut tiennyt, miltä tuntuu kun sinua katsotaan silmiin kuin rikollista. Silloin tiesin. Ei hyvä tunne. Kassan nuori tyttö hymyili kierosti ja ilmeestä näki ajatukset
– ”Ei ***tu sehän on nyysinyt noi housut jostain.” En tiedä, hellyttikö sylissä ollut tytär kassan vai mikä, mutta hän poisti hälyttimen housuista jättäen minulle kuitenkin äärimmäisen syyllisen olon. Leimattu mies. Katse voi olla niin paljon puhuva.

Lähdimme tyttären kanssa kohti ulko-ovea, kun hän oven vieressä osoitti pallomerta ja kertoi haluavansa sinne. Tuskanhiestäni huolimatta aloin riisua saappaita ja pakkashaalareita pois, kun
hän kesken kaiken alkoikin hangoitella vastaan ja lausui ne sanat jotka aina muuttavat kaiken tekemisen järjestyksen lapsiperheissä – ”Pissahätä”. Tyttö ja kamat kantoon, ja takaisin
neuvontatiskin vieressä sijaitsevaan vessaan. Ovihan näissä aukeaa neuvonnasta pyytämällä ja kyllä, sama kassatyttö joka äsken luokitteli minut pikkurikolliseksi avasi meille oven.

Vessaan päästyä temperamenttisen tyttären riisuminen jatkui hiki hatussa ja hän varmaan aisti tuskastumiseni, kitisi ja räpiköi vastaan entistä enemmän. Jatkoin kuitenkin riisumista ja asetin
hänet pytylle jolloin hän huusi kurkku suorana – siis todella äänekkäästi – että: ”ET KOSKE MUHUN!” Tiiliseinät vaan kaikuivat. Totesin, että huuto aivan satavarmasti kuului neuvontaan sen
kassatytön korviin ja etten enää ikinä voisi tulla WC:stä ulos. Ouch. Puimme päälle ja luikimme matalana takaisin parkkipaikalle.