Vuosisadan rakkaustarina

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Vuosisadan rakkaustarina

Kirjoittaja: Leena Salonen

Pahvilaatikko poikineen on jo pakattu. Niihin mahtuu valtava määrä muistoja. Päivän aikana on itketty ja naurettu, on palattu vuosissa taaksepäin ja muisteltu lapsuusaikoja. Vielä kirjahyllyn tyhjennys. Hyllyillä kehyksissä on paljon valokuvia, mutta yksi kuva saa minut pysähtymään. Istahdan kuva kädessäni nojatuoliin ja pyyhin siitä viimepäivien pölyt.

Tuo hääkuva on reilun viidenkymmenen vuoden takaa. Morsiamella on vaaleahko puku, kaunis ja tyylikäs, kuitenkin ilman tämän päivän prameita koristuksia tai röyhelöitä. Hänen kädessään on neilikoista sidottu vaatimaton kimppu. Kuvittelen kukkien joukossa olevan punaisen eri sävyjä, vaikka kuva on tietenkin mustavalkoinen. Sulhasen rintapielessä on myös neilikka ja hänen mustaa pukuaan ja valkoista paitaansa koristaa rusetti. Morsiamen hiuksissa ei ole helmiä eikä kimalletta, mutta hän on luonnollisuudessaan kaunis, kuin suoraan tuon ajan Suomi-filmistä. Sulhasen kapeahkot kasvot tuovat mieleen kotimaisten elokuvien sankarit, joiden vahvojen käsien varassa neidot löysivät kohtalonsa.

Heti kohta häiden jälkeen oli tuo nuoripari alkanut rakentaa uutta yhteistä kotia. Pankinjohtajan puheille oli tuolloin pitänyt mennä hattu kourassa, mutta työteliäiksi ja ahkeriksi tunnetut nuoret olivat saaneet lainaa talon rakentamista varten. Oli siihen taloon, vaikka pieni olikin, ollut mukava toivottaa esikoinen tervetulleeksi. Töitä tehtiin paljon, läheinen tehdas piti huolen siitä, että perheellä riitti leipää. Monesti iltaisin käytiin auttamassa naapureita ja tuttavia remonttihommissa ja saatiin sitä kautta kipeästi tarvittuja lisämarkkoja arjen pyörittämiseen. Pian syntyi toinenkin lapsi, se toinen lapsi olin minä.

Onni saatiin arjesta. Äiti ja Isä olivat kuin luodut toisilleen. Ehkäpä sopivasti erilaiset, jotta kummallakin oli tilaa päällepäsmätä omia alueitaan, toisaalta niin kovin samanlaiset; asioista oltiin yhtä mieltä, eikä riitoja ollut edes naapureiden iloksi.

Me lapset vartuimme ja lensimme maailmalle. Syntyneistä lapsenlapsista tuli isovanhempiensa silmäteriä.  Kun eläkeikä koitti, olivat rahahuolet jo takanapäin ja maailma avara kahta harmaahiuksista matkailijaa varten. He kiersivät kaikki maailman romanttisimmat paikat, viimeisenä Pariisin…

… viimeisenä ennen kuin äiti astui tuonpuoleiseen. Isän tuska oli viiltävää katseltavaa. Siinä liitossa ei oikeastaan pitkään aikaan ollut enää elänyt kahta ihmistä vaan yksi rakkaus, joka toisen poisnukuttua revittiin pirstaleiksi. Iloisesta elämänasenteestaan huolimatta isäkin alkoi pian sairastaa ja hän joutui viettämään silloin tällöin aikaansa sairaalassa.

Kesäkuun toisen päivän aamuna minulla oli tarkoitus hakea isä sairaalasta luokseni lomalle. Päästyäni osastolle, tuli tutuksi ja vuosien saatossa ystäväksikin muodostunut hoitajatar minua vastaan. Näin heti, että jotakin oli pielessä. ”Olen pahoillani, mutta isäsi on viime yönä nukkunut pois”, hän sanoi ja halasi minua. Ymmärrettyäni mitä oli tapahtunut sanoin, että isä oli niin kovasti halunnut käydä äidin haudalla, sillä heillä olisi tuona päivänä ollut 55-vuotis hääpäivä. ”Tiedän”, Marjatta-hoitajamme sanoi, ”Isäsi puhui siitä paljon. Mutta ajattelepa: Sinun piti tulla hakemaan isäsi, mutta äitisipä ehtikin ensin. Hän otti omansa luokseen hääpäivän viettoon.”

Pyyhin kämmenselälläni poskilleni valuneet kyyneleet ja pakkaan äidin ja isän hääkuvan varovaisesti laatikon päällimmäiseksi. Yksi vuosisadan rakkaustarina on nyt päättynyt. Tai ehkei sentään. Luulenpa, että se on vain siirtynyt seuraavalle tähdelle.