Aamuinen kävely

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Aamuinen kävely

Kirjoittaja: Milla Ollikainen

Tuskin kukaan pitää keskellä yötä heräämisestä. Toinen nuorista on vielä aivan unessa kun toinen herättää hänet. Häntä ei melkein kuule ollenkaan, niin heikkona on hänen äänensä.
“Mä en saa kunnolla henkeä”, hän kuiskaa.
“Aa”, toinen mumisee hieroen silmiään. Hänen päänsä on vielä hyvin sekaisin, yrittäen miettiä mitä tehdä.
Se oli ihan odotettavissa. Talo oli kissatalous, ja toinen oli allerginen kissoille. Silti oli pakko tulla yöksi, kun kerran pystyi.
Tyttö nousee ylös sängystä, keräten energiaa jotta pystyisi edes ajattelemaan. Toisella on nyt allerginen reaktio, eikä saa kovin henkeä.
“Mennään ulos”, hän ehdottaa, yrittäen saada sormillaan pahimpia yön takkuja pois pitkistä hiuksistaan.
Toinen kysyy onko hän varma. No on. Hereillä kuitenkin ollaan jo, eikä hän halua heittää rakastaan ulos yksin.
Haparoiden ja etsien vaatteet laitetaan päälle ja ulos lähdetään.
Ulkona on vielä pimeää. Aurinkoa näkee vain vähän, lähinnä näkyy vain tähtiä. On jopa vähän viileää, vaikka onkin melkein kesä.
“Hienoo lähtee kävelylle näin kolmelta aamuyöstä”, toinen vitsailee.
Ainakin se auttaa. Toinen voi jo hengittää paljon paremmin raittiissa ilmassa.
Mutta ei se ole pahempi. On hiljaista. Kuralassa kyllä useinkin on. Mutta nyt vielä enemmän, kun yksikään auto ei liiku, eikä valoja näy taloista ollenkaan. Ihmiset nukkuvat vielä. Paitsi he.
Kun he olivat kävelleet vain vähän aikaa toinen katsoo nopeasti taakseen ja naurahtaa. Pysähtyen, hän jää odottamaan kolmatta. Heitä seuraa juuri kyseisen kävelyn syypää: pieni mustavalkoinen kissa, joka juoksee rennosti heidän luokseen. Näköjään sekään ei halunnut jäädä kotiin vain nukkumaan.
Molempia naurattaa, mutta nopeitten silitysten jälkeen he lähtevät jatkamaan matkaa. Nopean vilkaisun jälkeen he nauravat vain lisää: kissa seuraa heitä.
Yleensä kissa ei ole sellainen ollenkaan. Hän ei seurannut perässä. Aina kun kissa on mennyt ulos, se on mennyt omia matkojaan. Lähistö on sen vertaa rauhallinen ettei sillä ole paljoa vaaroja, ja se osaa varoa autoja.
Mutta nyt se seurasi. Vieressä, keskellä tai näiden kahden tytön takana.
Minne mennä? Ei mitään ideaa. Kävelyn jälkeen he päätyvät puistoon. Yhdessä lähi puistoista on hieno kivi ihan puiston lähellä jossa on ihan kiva istua.
Kissa istuu mukaan myös, ja alkaa pesemään itseään.
Tytöt katsovat taivasta, yrittäen katsoa muistavatko he tähtikuvioita ja niiden nimiä. Ei niitä kovin hyvin näe.
Harvoin tulee sellaisia tilanteita. Yleensä on ollut jokin kiire: koulua, stressiä, ongelmia. Jotain on aina ollut. Mutta siinä molemmat pystyivät vain olemaaan, juttelemaan mistä tahansa. Niin syvällisistä kuin ei niin syvällisistä.
“Mä haluan nähä auringonnousun”, toinen sanoo.
Niin, miksi ei? Ei siihen yleensä ole mahdollisuutta. Paitsi talvella, mutta silloin se on vähän eri asia.
“Tehdään näin”, toinen sanoo huvittuneena.
“Ainakin olisi tosi romanttista. Eiks se ookkin juttu elokuvis? Et pari katsoo sitä?”
“Eiks se oo tosin auringon lasku?”
“Huh, niin muuten taitaa olla. No tarpeeks lähel.”
He kävelivät vielä jonkin aikaa, kissa perässä. Hiukan harmittaa kuin mikään paikka ei ole auki. Ainakaan lähellä, siis. Hiukan lisää vitsejä siitä kuinka Hämeenlinna on pieni paikka verrattuna joihinkin muihin kaupunkeihin, joten tottakai siellä ei ole mitään auki. Paitsi se yksi ABC.
Aikaa kuluu ja he menevät vähän kauemmaksi. Sitten he pysähtyvät hetkeksi.
Auringonnousun voi nähdä pellolta hyvin. Ilmassa on hiukan jopa sumua, kasviston yllä sitä näkee leijuvan ilmassa. Taivas muuttuu pimeästä vaaleammaksi, kun tähdet lähtevät. Taivas on eri sinisen, vaaleanpunaisen ja oranssin väreissä, kun aamu alkaa tulla.
“Tää on kaunis.”
“On.”
Kissa leikkii lehdellä jonka huomasi polulta. Molempia väsyttää mutta oli se kyllä romanttinen hetki. Ja aamu oli vain heidän.
Kun he menivät kotiin he tekevät aamupalaa. Tosin heille se oli enemmänkin iltapala, sillä he menivät heti nukkumaan. Kaupunki herää, mutta he kaksi lepäävät vielä hetken.