KARVAPOIKA VILI

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

KARVAPOIKA VILI

Kirjoittaja: Marjut Salama

Olipa kerran 60-luvulla tyttö, jonka rakas isotäti asui Hämeenlinnassa. Tädin luona vierailut saivat pikkutytön rakastamaan kaupunkia siinämäärin, että aikuisena tämä muutti sinne itsekkin. Lapsuuden muistoihin kuuluu tädin pystykorva Vili. Sen kettumainen turrikas punainen turkki ja suuret tummanruskeat tuikkivat nappisilmät. Tarinan tyttö ei kuitenkaan aina tuntenut vierailujaan tädin luona hirveän leppoisiksi.

Tädillä oli talonsa toisessa päässä vuokralaisia. Vuokralaisperheellä kaksi suunnilleen tytön ikäistä lasta ja odotettiin, että lapsilla olisi ollut hurjan hauskaa yhdessä. Ei ollut. Tyttö oli vähän laiskanpulskea ja pullukka. Se oli varsinkin perheen pojasta erityisen naurettavaa ja kiusaamisen aihe.  Hänen sisarensa yhtyi pilkantekoon mielellään ja aina kun ei aikuisia ollut paikalla, tyttö sai kuulla mahamakkaroistaan ja paksuista poskistaan. Tyttöä otti pattiin sekin, että poika ja myöskin tämän sisar  kiusasivat Viliä ärsyttävästi härnäten silloin, kun koira oli kiinni pihalla juoksuhihnassa ja aikuisia ei ollut näkemässä. Jos kiusaaminen olisi ollut suurempaa, tyttö olisi antanut empimättä köniin molemmille, sekä pojalle, että sisarelle. Olihan hän kotipihalla ja koulussa joutunut jo ennenkin nyrkein puolustautumaan kiusaajia vastaan. Vili sensijaan ei koskaan purrut härnääjiään, mutta sai naamansa melkomoiseen irvistykseen, kuononsa kippuraan ja sen rinnasta kumpusi pelottavaa ärinää. Lapset olivat kauhuissaan ja itkeä tillittivät, vaikka olivat saaneet itse tilanteen aikaiseksi. Pienellä paksulla tytöllä oli koira kotonakin ja hänelle oli luonnostaan tullut ymmärrystä siihen, miten koirien ja muittenkin eläinten kanssa ollaan. Vuoralaislapset pitivät kuitenkin tyttöä tyhmänä ja kömpelönä, mitään osaamattomana höhlänä. Kerran kun lasten oli pelattava palloa pihalla muka hyvinkin viihtyisästi siitä huolimatta, että poika potki tyttöä kipeästi sääreen aina kun kerkesi ja siskokin osallistui läskin likan kampittamiseen ilkeästi naureskellen, sattui Vili katselemaan touhua istuen koppinsa vieressä lieka kaulassaan. Pojan potkusta pallo lensi osuen suoraan Viliin. Poika teki sen taas tahallaan. Tällä kertaa pallo ei osuttuaan vierähtänytkään kauas koirasta vaan jäi sen etutassujen väliin maahan. Koira tuijotti rauhallisesti ja hievahtamatta lapsia. Molemmat yrittivät sörkkiä kepillä koiraa ja saada pallon pois siltä. Koira murisi komeasti ja irvisti niin, että ikenet näkyivät ja hampaat paljastuivat terävinä. Lopulta poika alkoi kiukusta ja noloudesta nyyhkimään ja kiroilemaan. Hän solvasi vihaista koiraa ja että tommonen rakki pitäisi opettaa kun kiusaa lapsia. Silloin tyttö suuttui. Hän sanoi pojalle, että kiusaajat opettaa pitäisi ja että koira on kiltti, mutta kun poika sisarineen törkki kepeillä, heitteli kivillä ja kiusasi sitä kaiken tavoin. Siksi koira pelkäsi ja sen oli puolustauduttava muristen ja irvistellen, kun ei pakoon päässyt. Poika oli nolo ja vihainen ja huusi tytölle, että läski pitäisi päänsä kiinni ja että ei läski kuitenkaan uskalla mennä itsekkään sitä palloa koiralta ottamaan. Vili irvisteli vielä hihnassaan ja piteli palloa lähellään. Sen silmätkin olivat pelosta ja härnätyksi tulemisesta viirulla. Sen suupielissä oli valkoista kuolaa. Tyttö käveli rauhallisesti koiran luokse. Toiset lapset pidättelivät hengitystään. Kenties toivoivat pian näkevänsä ilmassa viuhuvia läskin ja kankaanpaloja. Vili nousi seisomaan, heilutti kippuraa häntäänsä tytölle ja nuoli tämän kättä. Pelokkaista viirusilmistä tuli jälleen pyöreät ja iloiset. Tyttö irrotti Vilin hihnastaan ja otti pallon käteensä ja houkutteli Vilin mukaansa.Hän vei Vilin sisälle ja heitti pallon kohti poikaa, joka seisoi pihalla suuri kunnioitus silmissään. Tyttö huusi portailta, että saa olla viimeinen kerta kun Viliä kiusataan. Ja että kakarat voisivat pitää pallonsa, joka oli ihan kurja. Vilillä on hienompia palloja. Tuntui kuin Vili olisi tahallaan antanut tytölle tilaisuuden arvonnousuun lasten silmissä. Kävi nimittäin niin, että myöhemmin lapset hehkuttivat tytön rohkeutta ja ihailua ei puuttunut. Enää ei läskitelty. Vilinkin asema muuttui. Tyttö näytti lapsille mallia, kuinka koiraa tervehditään ja silitetään, että koiran annetaan haistaa käsiä ja tutustua kunnolla, eikä sitä saa heitellä kivillä ja jahdata. Vilistä tuli siis kaveri heillekkin.

Pitkän ja vaiherikkaan elämänsä Vili päätti 16-vuotiaana ja aiheutti suuren surun. Vili sai haudan puutarhasta ja isäntäväki päätti teettää sille oikein hautakiven.

He menivät siis paikalliseen veistämöön tilaamaan hautakiveä surun murtamina. Kiven muodosta ja koosta tehtiin päätös. Sitten tuli tekstin vuoro. Synnyinpäivä ja kuolinpäivä ja nimi Vili. Tietoja muistiin laittava henkilö kysyi häkeltyneesti, että entäs muut ristimänimet ja sukunimi. Tätini ei heti ymmärtänyt miksi virkailija kyseli kummallisia. Niin rakastavasti hän ja miehensä olivat puhuneet vainajasta jolle hautakiveä tilattiin, että liikkeessä luultiin kyseessä olevan pariskunnan edesmennyt poika. Ja niinhän se olikin; Karvapoika Vili