OLI SYNKKÄ JA …

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

OLI SYNKKÄ JA …

Kirjoittaja: Marjut Salama

Oli todellakin synkkä, joskaan ei myrskyinen yö. Päiväinen tuulenvire oli vaiennut ja Hämeenlinnan yllä lepäsi paksu Lontoon sumu, joka loi kehiä katulamppujen ympärille luoden vanhanaikaista, kuin entisaikojen kaasulyhtyjen valoa. Syksyn käpertyneet lehdet makasivat maassa vapisten ja aavemaisia varjoja syntyi kaikkialle. Oli hieno sää öiseen lenkkiin. Muut hämeenlinnalaiset kenties uinuivat jo vuoteissaan. Ikkunoista sieltä täältä kajasti televisioitten sinisenä värisevää valoa. Suuri musta koira kävelee   lehtikasoissa nenä maata viistäen nautiskellen tuoksuista. Oli niin hiljaista, ei tarvinnut vahdata vieraita koiria tai edes polkupyöräilijöitä. Lähistöllä ei näkynyt muuta kuin ohi ajeleva poliisiauto ja taksi, joka kuljetti asiakasta jonnekin. Emäntä kävelee hänkin laiskasti koiraansa seuraten. Hän kuuntelee kuulokkeilla jännityskuunnelmaa, kuten useimmiten näillä öisillä lenkeillä. Jännä kuunnelma saa uusia ulottuvuuksia aavemaisesta maisemasta ja tunnelmasta.  Parivaljakon reitti kulki halki vanhan hautuumaan, jota nainen kutsui ”aavepuistoksi”. Sinä yönä sumu oli niin sakeaa, että hautakivet erottautuivat kuin vanhassa viktoriaanisessa maalauksessa, värisävyt katosivat ja oli odotettavissa, että jokin rauhaton henki liikkuisi hautojen, puitten, sekä sumun maisemassa. Ylitettyään Turuntien kävelijät saapuivat Suomen Kasarmeille ja astuivat portista kasarmin pihamaalle. Kun pysäköidyn auton takaa säntäsi juoksuun rusakko (jonka nainen oli ristinyt Isoksi Vaaleaksi sen poikkeuksellisen suuren koon vuoksi) ja kun samalla kuunnelma oli edennyt osaan jossa murhaaja vaanii uhriaan tyhjässä talossa, naiselta oli päästä pieni parahdus huultensa välitse.

Iso Vaalea sensijaan jäi sumun keskeltä katselemaan kävelijöitä, koska tiesi, että  musta koira oli vaaraton. Joskin kovaääninen. Tällä kertaa musta koira ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota Isoon Vaaleaan, vaan jatkoi uupumatonta viestien seulomista lehtien, hiekan, heinien ja kivien seasta. Kuunnelma eteni naisen korvissa ja matka eteni mutkan kautta kohti Kerhoravintola Seiskaa. Piha-alueen sisemmänpuoleisessa talon päädyssä  oli jotain vallan erityistä tuoksua. Koiran käytöksestä päätellen siinä oli aiemmin aikaansa viettänyt jokin sangen vetävä tyttökoira. Emännällä oli aikaa seisoskella ja oikoa selkäänsä, nauttia maisemasta ja sumun kaihoisuudesta, katsella rakennusten öisiä pimeitä ikkunoita, jotka tuijottivat kuin vaanivat silmät. Juoni kuunnelmassa Kaasuvalo oli edennyt pisteeseen, jossa murhamies on saavuttamaisillaan uhrinsa. Ja silloin se tapahtui. Naisen huomio keskittyi Kerhoravintola Seiskan vinttikkunaan, joka katon ylimmässä osassa yleensä oli aina pimeänä.

Nyt se ei sitä ollutkaan, vaan laitimmaisesta ikkunasta kajasti valo, joskin sangen kelmeä ja himmeä. Valo valaisi takaapäin hahmoa, joka seisoi aivan ikkunan ääressä, niin että kasvot jäivät hämärään. Hahmosta oli erottuvinaan silmän painanteet ja nenän harja ja se, että hahmo tuntui katseellaan seuraavan naista. Nainen siirtyi hitaasti lähemmäs taloa ja koira seurasi vastahakoisesti perässä. Näytti sille, kuin outo seisoja olisi ollut nuorehko nainen  tai nuori tyttö. Siro ja melko pienikokoinen. Pää oli pyöreä ja hiukset  vedetty päänmyötäisesti taakse. Kaula ohut ja hartiat hennot ja luisut. Outo seisoja seurasi katsellaan häntä tuijottavaa naista. Siltä se ainakin näytti. Ja erityisesti tuntui.
Nainen otti kuulokkeet pois korviltaan, että pystyi oikein tarkkaan keskittymään näkemäänsä. Minuuttien kuluttua valo hahmon takana himmeni hitaasti. Ihan kuin joku oli kääntänyt öljyvalaisimen sydäntä pienemmäksi. Valo hiipui ja väheni kunnes katosi. Ikkuna jäi yhtä tyhjälksi, pimeäksi ja mustaksi kuin oli aina aiemminkin ollut. Koira ja nainen jatkoivat matkaansa öisessä hiljaisuudessa.Naisen mieli oli häkeltynyt.  Vaikkei aaveisiin vuorenvarmasti uskonutkaan, niin hän ei voinut ohittaa tunnetta, että oli kohdannut jonkun entisen hämeenlinnalaisen, ehkä kaukaakin vuosikymmenten takaa. Tunne ei ollut paha, eikä ahdistava siltikään, vaikka aavetyttö oli vaikuttanut surumieliseltä. Ehkä hän vain halusi tulla nähdyksi. Ei muuta. Ja nyt hänet oli nähty.

Sumuisia öitä jatkui syksynmittaan, tuli sadetta ja myrskyäkin, tuli leppeää syksy-yötä. Mutta enää ei tyttö ilmestynyt, vaikka nainen ja koira sitä joka yö tulivat katsomaan. Ikkuna pysyi mustana ja pimeänä silmänä, joka tyhjänä tuijotti kasarmien hiljaisuuteen.