Pilpalasta Yli-Myllyyn 3.6.1923

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Pilpalasta Yli-Myllyyn 3.6.1923

Kirjoittaja: Marika Tudeer

Iita tiesi aika paljon asioita, vaikka oli vasta yhdeksän. Senkin hän tiesi, että ennen kaikilla ei ollut sukunimeä, mutta nyt piti olla. Ja kun mies ja nainen menevät avioliittoon, heille tulee sama sukunimi. Mutta ovatkohan Peltosen Aleksanteri ja Aleksandra menneet kaksi kertaa naimisiin, kun heillä on etunimetkin samat?

Iita päätti uskaltaa kysyä. Ei kai äiti tällä kertaa suutu tai naura.

–          Voi mahoton sun kanssas! äiti nauroi.

–          Eihän nyt kahta kertaa voi naimisiin mennä, kaikkea sinä keksitkin.

Iitaa nolotti. Ei olisi pitänyt kysyä. Aina äiti nauroi. Ellei sitten suuttunut.

Juho-setä ei naura koskaan Iitalle. Hän kuuntelee tarkasti ja miettii sitten, vastatako mitään. Kaikkiin kysymyksiin ei ole vastauksia, ei aikuisillakaan.

Ihan sattumalta Aleksanteri oli juuri Aleksandran löytänyt. Hyvä että löysi, Aleksandra-täti oli mukava. Aleksanteri oli äksy, vähän niin kuin äiti.

Yli-Mylly oli Läyliäisillä asti. Iita olisi tahtonut mennä junalla, mutta se ei käynyt.

–          Junalla! Sitten pitäisi ensin kävellä Hunsalaan ja sehän on ihan eri suuntaan. Siinä ajassa ollaan kuljettu jo pitkän matkaa Yli-Myllyyn päin. Eikä tuo matka ole kymmentä kilometriäkään, siihen mitään junaa tarvita semmoiselle matkalle, sanoi äiti.

Olisi se silti nopeuttanut, tiesi Iita. Koiralammin seisake oli ihan Aleksanteri-sedän torpan lähellä. Ennen kaikkea Iitan teki mieli päästä junaan. Mutta kyllä Iita tiesi, miksi he eivät menneet junalla, vaikka aina oli molempiin suuntiin jotain kannettavaakin. Junalippu maksoi.

Nyt oli Aleksandralta tullut kortti ja pyyntö tulla auttamaan loimien laitossa. Äiti oli siinä paras, eikä Aleksandra loimia yksin saisi paikoilleen, ainakaan oikein. Iita vei postiin äidin kirjoittaman vastauskortin. He lähtisivät matkaan tiistaina heti Hyrryn aamulypsyn jälkeen.

Äiti harppoi pitkin askelin. Ei muuten keritä perille ennen pimeän tuloa, hän sanoi. Iita olisi halunnut katsella tienvarsia ja talojen pihoja, mutta oli pakko pysytellä äidin tahdissa. Äiti sentään kantoi viemiset: oli Hyrryllä paistettua limppua ja pieni määrä villaa, jotka äiti oli saanut työtä vastaan Hyrryltä. Iita ei ymmärtänyt, miksei Yli-Myllyyn hankittu omia lampaita, vaikka tilaa oli. Lehmiä ja kanoja sentään oli, ei tarvinnut munia kantaa viemisinä.

Aleksandralla ja Aleksanterilla oli vain yksi tytär, ihan kuten äidilläkin oli vain Iita. Alma oli jo koulunsa käynyt ja aikoi syksyllä aloittaa ompelijaharjoittelijana Kytäjän kartanossa. Se kuulosti kamalan hienolta.

Aleksanteri hoiti Koirajoessa olevaa myllyä. Mylly oli kylläkin ihan pieni, paljon pienempi kuin Pilpalan mylly Hunsalassa. Peltoset olivat tulleet Yli-Myllylle Myllybackan torppareiksi silloin kun Alma oli ollut ihan pieni ja Iita vielä pienempi. He rakensivat itse uuden talon vanhan, huonon torpan tilalle.

Ja siinä se hieno, uusi talo nyt oli, ihan maantien vieressä. Se oli mahdottoman kaunis, siinä oli korkea harja ja paljon ikkunoita. Vinttikin. Piharakennukset olivat samat vanhat: oli navetta ja vaja ja tien toisella puolen lato. Sauna oli Koirajoen rannalla ja jos sen ja riihen ohi jatkoi, pääsi Koiralammin seisakkeelle ja siitä junaan. Mutta nyt ei jatkettu, vaan käännyttiin pihaan. Aleksandra tuli ovelle vastaan.

 

Iitan jalkoja painoi ja nälkä oli kova. Hän laittoi voisilmän puuroon, kun Aleksandra-täti antoi luvan, ja täti kaatoi paljon maitoa päälle.

Aleksandra-täti puhui lakkaamatta ja kehui ja kiitti äitiä, kun pääsee kangasta kutomaan. Äiti olikin taitava, paljon taitavampi kuin Iita, joka ei meinannut oikealla kädellä saada mitään siistiä ja kunnollista aikaan. Vasemmalla olisi ollut paljon helpompaa, sellainen vika Iitassa oli. Sitä kättä ei saanut käyttää. Eikä saanut näyttää kenellekään, että vasemmalla sujuisi paremmin. Pitivät omituisena.

Iitan esiliinan taskussa oli pieni kolikko. Sen oli äiti antanut ennen lähtöä, sanoi että hän saisi sen käydä uhrilähteeseen heittämässä ja toivomassa jotakin. Iitalla oli jo toive mietittynä.

–          Aleksanteri on Myllybackassa töissä tänään, mutta kyllä tytöt voivat lähteellä käydä, olette vain varovaisia rannassa. Virsut jalkaan, siellä on risuja ja märkääkin.

Alma otti leilin. Heillä kotona oli ihan lasisia pullojakin, mutta olihan leili helpompi kantaa. Lähteessä oli parantava vesi, ja sitä vietin aina mukana Pilpalaan.

–          Mennään yläkautta ja katsotaan lehmät mennessä. Tullaan rinnepolkua takaisin. Jos hyvin käy, nähdään mäyrä. Sillä on pesä tuossa rinteessä, selitti Alma.

Lehmät olivat Höyläkoppelin niityllä laitumella, siinä oli paras heinä. Metsä oli rinteessä vanhaa ja sammaloitunutta, ja siksi lehmät hakeutuivat yleensä niitylle tai jäivät kotipihan tienoille.

Jokeen oli kasattu kiviä yhteen kohtaan niin, että sen pääsi ylittämään alempaakin. Ylempänä oli ihan kunnon silta, sen nimi kyllä oli Alasilta. Junarata kulki sen vieressä.

Iita pyöritteli kolikkoa taskussaan. Uhrilähde oli pienen pieni, mutta näytti syvältä. Iita ja Alma katselivat sitä hetken. Sitten Iita nosti kolikon ja heitti sen niin, että se lensi ensin vähän matkaa ylös ja putosi sitten loiskahtaen keskelle lähdettä.

–          Mitä toivoit? Alma uteli. – Kyllä sinä minulle voit sanoa.

Iita pysyi vaiti. Ei sitä voisi kertoa edes Almalle.

Tarina on tosipohjainen: Aleksanteri ja Aleksandra Peltonen tulivat Myllybackan torppareiksi Yli-Myllyyn 1916. Heidän tyttärensä Alma työskenteli jonkin aikaa Kytäjän kartanon ompelijana. Myllyn vieressä oli uhrilähde, jossa oli parantava vesi. Vettä haettiin matkojenkin päästä. Tilan vierestä kulki kapearaiteinen rautatie Hyvinkäältä Pyhäjärvelle eli Karkkilaan (Högforsiin).

 – Valokuvat on otettu Yli-Myllyssä noin sata vuotta tarinan tapahtuma-ajan jälkeen. Luonto on vallannut niityt ja puutarhat, ja talot ovat autioituneet ja ränsistyneet.