Harmaa rouva

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Harmaa rouva

Tekijä: Julia Jaakkola. Tammelan koulukeskus, luokka 9c

On lokakuun kolmaskymmenes. Astun vanhan maneesin pihaan.  Ilma on sankkaa sumua täynnä. Myrsky riepottelee puiden oksia ja viskaa niitä eteeni. Tahrin kenkäni mutaan. Kävelen eteenpäin olevalle tielle. Se on puoliksi jäässä. Vasemmalla puolella pilkistää punainen jyvämakasiini. Pitelen käsissäni ukin vanhaa filmikameraa. Talot näyttävät asuttamattomilta ja karuilta. Ei ole näköhavaintoa kenestäkään. Tie johdattaa minut polulle. En hahmota kunnolla. Sumu on liian paksua. Osun sormellani ruusupensaaseen. Oikeanpuoleisesta keskisormestani tihkuu verta ulos. Ruusunmarjoja peittää musta ulkokuori. Kohotan katseeni ylös. Edessä kohoaa korkea valkoinen rakennus. Olen saapunut määränpäähän. Seison keskellä Jokioisten kartanon pihaa.

Tarujen mukaan kartanossa kummittelee yksinäinen rouvashenkilö. Olen täällä todistamassa huhupuheet vääräksi.   Kuka nyt oikeasti voisi uskoa sellaista puppua? Lähden kiertämään kartanoa. Asetan kameran valmiiksi, varmuuden vuoksi. Taloa täyttää lukuisat ikkunat. Ei valon häivähdystä missään. Toisella puolella häämöttää ruostunut kellarinovi. Kokeilen ovea. Se on lukossa, arvatenkin. Kuulen takaani askelia. Pelästyn ja käännyn. Ei ketään.

Jään tuijottamaan tyhjyyteen. Tunnen kylmää vetoa oven alta. Minua puistattaa. Ehkä olen vain vainoharhainen. Ei kukaan liiku täällä keskiyöllä, ainakin toivon niin. Lähden pois kellarin luota.

Varikset lentävät katon laidalle. Ne jäävät tuijottamaan minua. Lähden Loimijoen viereiselle polulle. Sivusta avautuu suuri lankatehdas. Räpsin muutaman kuvan. Hetken päästä kuulen jälleen askelia. Katson joka suuntaan. Ei taaskaan ketään missään. Askeleet jatkuvat. Ne kuuluvat ison vaahterapuun takaa. Hiivin varovasti ääntä kohti, Olen pelosta kankea. Ääni äkisti lakkaa. Jähmetyn paikalleni. Käsineeni tipahtaa. Kahmaisen sen nopeasti pois kuraliejusta. Ylös noustessani näen jotakin odottamatonta, harmaapukuisen naisen tuijottamassa minua kauempana. Hahmo häviää yllättäen. Saan kuvan onneksi juuri ennen hänen katoamistaan. Juoksen samaan kohtaan, jossa hän seisoi. Olen hämilläni. Se oli harmaa rouva. Tiedän sen.

Huomaan hänet uudestaan, mutta hän katoaa metsään. Lähden juosten  perään. Kadotan hänet hetkeksi. Askeleet kaikuvat korvissani. Lähden jahtaamaan niiden ääntä. Olen syvällä metsän uumenissa yksinäisellä polulla. Askeleet lakkaavat. Seison pienellä sillalla. Sen alta puro on kuivunut tyystin. Jäänyt jäljelle vain tyhjyyttä ammottava pohja, täynnä puiden juuria. Olen hengästynyt, mutta en ehdi levätä. Minun on löydettävä hänet. Kuin sormia napsauttamalla näen hänen varjonsa, sitten silmäni kohdistuvat häneen. Nainen lähtee saman tien karkuun laahaten maassa harmaata kaapuaan.  Jatkan seuraamista.  Pysähdyn ja näen hautamuistomerkin. Se on kartanon tekijäsuvun, Willebrandien muistolle. Harmaa rouva seisoo muistomerkille lähtevillä kiviportailla. Hän tuijottaa maahan. En erota hänen kasvojaan. En ymmärrä. Miksi hän minut tänne toi? Hetki minun ja rouvan välillä on pitkä. Syvä pitkä hiljaisuus. Kuoleman hiljaisuus.

Mutta sitten… kuin salamana taivaalta, hän nostaa kasvot minuun päin. Säikähdän. Naisen mustat kiiluvat silmät tuijottavat kohtisuoraan minua päin ja hänen kuoleman kalpeat huulensa avautuvat.

”Tule”, hän lausuu ja ojentaa käden.

Ääni on möreä ja matala. Säikähdän lisää. Astun askeleen taaksepäin. Vanha ja ryppyinen käsi edelleen osoittaa minua. Naisen kynnet ovat pitkät. Samanpituiset kuin tiikerin. Siniset ja veitsenterävät.

”Mitä sinä haluat minusta?!”, kysyn ääni väristen.

Ei vastausta. Sekunnit kuluvat, kunnes…

”Tule, tartu käteeni,” rouva toistaa.

Vastustelen pitkään, mutta päätän kulkea lähemmäksi. Pidän kättäni ilmassa. En uskalla tarttua. Mitä jos joudun kadotukseen!

Älä tee sitä…älä tee sitä…älä tee sitä…                       

Lyömme kämmenet vastakkain. Tuntuu kuin taika kulkisi lävitseni. Näen jotain. Se on jotain menneisyydestä. Sisällä alitajunnassani. Näen miehen ja naisen. Hahmot erottuvat lisää. Se…se on harmaa rouva ja Ernest Gustaf von Willebrand, Jägerhornin sisarenpojista nuorempi.

He olivat nuoria ja rakastuneita. Harmaa rouva oli  kuvankaunis herttuatar ja Willebrand taas komea kartanon omistaja. Nuorella parilla meni täydellisesti siihen asti, kunnes Willebrand rakastuikin toiseen ja nai tämän. Harmaa rouva jätettiin tylysti yksin. Hän oli katkera ja himoitsi kostoa. Eräänä päivänä harmaa rouva ja Willebranden vaimo kohtasivat metsässä. Sanasodasta muodostui verinen taistelu. He kävivät toistensa kimppuun. Harmaa rouva vaati saada miehensä takaisin. Morsian pyristeli vastaan. Vihanhimoissaan harmaa rouva työnsi morsiamen yli kielekkeen. Morsian kuoli. Harmaa rouva pakeni ja koki syvää syyllisyyttä ja katumusta. Hän näki Willebrandin elävän onnettomana ilman vaimoa, jota hän todella rakasti. Hän näki miehen kuolevan suruun. Ei hän halunnut tällaista kohtaloa kenellekään. Sillä hetkellä hän olisi tehnyt mitä vain peruuttaakseen tekonsa. Hän halusi miehen elävän onnellisena, ilman häntä tai ei.

Muistot poistuvat mielestäni, kämmeneni valahtaa alas. Herään todellisuuteen. Harmaa rouva on poissa, mutta voin silti tuntea hänen läsnäolonsa. Tunnen kyyneleet hänen poskillaan. Hän tuhosi toisen onnen, mutta tuhosi samalla omansa. Hän ei päästänyt irti vaan jäi kostonkierteeseen ja teki hirvittävän teon. Kaikki siksi, että hän vain rakasti liikaa.  Siksi hän on ikuisesti vaeltava, tuomiotaan kärsivä ja katumuksessaan vaikeroiva hahmo, ja opetuksena meille kaikille, että  ihmissuhteissa tapahtuu asioita, joille ei voi mitään, ketään ei voi väkisin omistaa ,rakkautta ei voi pakottaa ja sekä pettymyksen että katkeruuden tunteet ovat turhia ja kuluttuvia, ja ne pitää jättää taakse aikanaan. Ehkä Harmaa rouvankin levoton ja syyllinen sielu pääsee lepoon jonakin päivänä, kun hän voi antaa anteeksi itselleen.

Hävitin filmit kamerasta. Hän oli nyt minun salaisuuteni.