Joki jatkaa kulkuaan

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Joki jatkaa kulkuaan

Kirjoittaja: Marika Tudeer

Levitän maton Sinervänniemen rannalle pihlajan alle. Kolme aurinkotervehdystä kohti ilta-aurinkoa. Lassi tuo kasvimaalta sipulia, kurpitsaa ja tomaatteja ja sytyttää tulen.

Istuudun vanhan tallin ja joen väliselle tasanteelle ja kuuntelen kosken kohinaa hiljaisessa kesäillassa. Joki jatkaa kulkuaan minusta välittämättä, se tulee Sinervältä, kapenee, muuttuu sillan kohdalla loivaksi koskeksi ja luovuttaa vetensä Näkyvänlammelle. Lammen toisella suulla vesi ylittää vanhan padon ja jatkaa Myllykosken kautta pitkää matkaansa kohti Suomenlahtea.

Mietin, mitä kaikkea onkaan kokenut tämä paikka vuosien, vuosisatojen ja vuosituhansien saatossa.

Ensimmäiset asukkaat tulivat tälle seudulle jokea myöten 8000 vuotta sitten. He asettuivat asumaan rannoille: asuinpaikoista yksi on parisataa metriä tästä alajuoksulle, toinen saman verran yläjuoksulle päin. Ehkä heitä asui myös Sinervänniemellä? Sitä emme tiedä. Sinervänniemi oli silloin saari. Ehkä kivikauden ihmiset ovat rantautuneet myös tälle kohdalle, pystyttäneet tänne majansa ja nuotiotulensa. Ken tietää, ehkä Näkyvän kalliolla ovat palaneet merkkitulet.

 

Nyt kosken ranta on osa kotipihaamme. Kunnan kaavailemaa melontareitin rantautumispaikkaa tähän ei tullut, silti joka kesä kanootteja saapuu yrittämään kivisen kosken ylitystä. Monin muinkin tavoin on tämä paikka ollut ihmisille tärkeä. Tässä on levätty, mutta tässä on myös tehty työtä.

On kuuma kesä kuten oli neljä vuotta sittenkin. Nuoret eri puolilta Eurooppaa, kauimmat Kiinasta ja Koreasta, lepäsivät tuolloin päivien aherruksesta sillan kupeessa ja viipyivät kiljuvana joukkona joessa myöhään yöhön. Kansainvälinen työleiri eteläisessä Hämeessä oli heille elämys, jota he tuskin unohtavat.

Edellisistä leireistä oli silloin jo yli vuosikymmen. Nyt kielenä oli englanti, viime vuosisadan lopulla ruotsi. Seurakunnan leireillä oli vanhuksia, lapsia, nuoria; kesällä rippileirejä, talvella musiikkia ja hiihtoa. Silloin oli tällä kohtaa iso keinu ja veteen putoamista estämässä verkkoaidat.

Vuoden 1919 leiri oli toisenlainen. Punavankeja tuotiin Riihimäeltä Hunsalaan maatöihin. Soiden ojituksen ohessa luottovangit joutuivat perkaamaan Hunsalanjoen koskia. Silloin tästäkin kohdasta nostettiin pois kivet, jotta tukkien uitto Hämeen metsistä kohti suurta maailmaa onnistuisi. Uittoa jatkui muutama vuosikymmen: osa tukeista jäi Pilpalan sahalle, osa nostettiin Hunsalan aseman luona junaan, osa jatkoi jokea myöten Lohjalle asti.

Uitto loppui, metsien hakkuu ei. Tukit siirtyivät rekkojen kuljetettaviksi. Joki sai kokea uuden murroksen: vapaaehtoiset tulivat siirtämään suuret kivet takaisin jokeen. Mutta ennallistaminen ei saanut jalokaloja kutemaan: vesi on liian matalaa ja lämmintä.

Sillan kupeessa on nyt kanala. Silloin joskus sama pieni, hirsinen rakennus oli mäkitupa ja jonkun koti. Oliko silloin siltaakaan? Joki on kosken kohdalla kapeimmillaan, voi olla että se on ylitetty vain kiviä tai muutamia puunrunkoja hyödyntäen. Mäkitupa on rakennettu 1800-luvun puolivälin jälkeen. 1900-luvun alussa siinä perimätiedon mukaan asui vanha noita, Kekkurin Serafiina.

Nykyinen silta on tehty junanvaunun pohjasta. Kunnollinen silta tarvittiin viimeistään silloin, kun Sinervänniemeen 1930-luvulla tuli auto ja autonkuljettaja. Sota-aikana naiset valmistivat Sinervänniemen rinteessä pilkkeitä. Pilkkeet pakattiin säkkeihin ja kuorma-autot kuljettivat ne polttoaineeksi eri puolille Etelä-Suomea, kenties rintamallekin. Kotikutoisen tehtaan tarina päättyi silloin kun sotakin.

Ilta-aterian jälkeen kesäyö alkaa hämärtää. Laskeva aurinko värjää taivaanrannan ja veden punaiseksi. On aika siirtyä sisälle. Sadetta ei ole tulossa, mutta kierrän silti mattoni rullalle. Keräämme astiat koriin ja nousemme mäen ylös.

Joki jatkaa kulkuaan.