Niityn takaisinvalloitus

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Niityn takaisinvalloitus

Kirjoittaja: Satu Vaarula

Lapsuuden kesät olivat niitä poutaisia, iltapäivästä varjojen kasvaessa pehmeän lämpimiä aurinkopäiviä, jotka maustoivat paljaan ihon parhaimmalla tuoksulla koskaan. Me kuljimme kaksoisveljeni kanssa kumisaappaissa, varpaissa oli hassu haju, mutta pääsimme juoksemaan kovempaa, eihän tarvinnut  käärmeitä varoa. Sänkipellolla astelimme varovasti. Kun liu´utti askelta, sänget eivät niin kovasti pistelleet. Kaikkeen oli jokin konsti. Marjamehua ja pullaa, ja silmistään umpinaisia, ryppyisiä hiirenpoikasia joka kerta hämmästyi kun niitä heinäseipään juurelta heinien seasta löysi.

Vahvimmin on jäänyt mieleen kaikki se, mitä luonnossa näki. Pirtistä lähtiessä muutaman rappusen päässä  ensimmäiset päivänkakkarat, jokaisella oma omenapuu ja pakollinen porkkananharvennus- rivi ja kaneille heinää. Metsässä havupuiden humina, ja lehtometsän himmeä lempeys.

Lehmiä ja hevosia pelkäsin. Pelkäsin kai kaikkea vähän. Kovia ääniä, koneita, lehmän isoa kieltä, sitä kun isä meni kirveen kanssa kanalaan ja päätön kana juoksi vastaan. Kova sirkkelin ääni jotenkin vihloi vatsassa. Isompia  poikia, joiden aikeista ei oikein tiennyt muttei osannut pitää puoliaan. Että jos tälläkin kertaa juksaavat. Naapurin mies humalassa kivääri edellä ajoi takaa vaimoaan, kumpikohan teki pahaa. Isosisko työnsi meidät kylmähuoneeseen piiloon, se oli niitä huoneita, joita ei koskaan tehty valmiiksi asti. Seisottiin siinä lattialla samassa kohdassa pitkään paikoillamme, joku leikki oli kesken jäänyt ja piti hengittää niin vähän ettei mitään ääntä kuulunut, ja kesken jäänyt nauru painui ulottumattomiin syviin kerroksiin pinkeän vatsan pohjaan.

Mustavalkoisessa valokuvassa istun jalat suorina naapurin sängyllä, kädessäni on nukke enkä näytä tietävän mitä sillä tehdään. Katson tyhjään.

Sellaista se oli lapsena hämäläisellä maatilalla seitsemänkymmentäluvun lopulla. Kerran vuodessa vanhemmat lähtivät piimäjuhliin, ja toivat harvinaista herkkua, jogurttia. Isä lähti useammin, palasi kun palasi, joskus nukahti pirtin lattialle television eteen niin ettei voinut vaihtaa kanavaa vaikka olisi halunnut nähdä Ratsutilan nuoret tai Lassien palaavan kotiin. Mietin kuinka lähelle isää uskallan mennä. Näytti olevan vieläkin sotimisesta väsynyt. Kerran hyppäsin hänen ylitseen, siitä matalimmasta kohdasta, ja tunsin vaisua riemua kun se onnistui.

Kummallista oli tuo seesteinen, pienestä käpylehmistä ja viidenkymmenen pennin tikkareista ilahtuvan lapsen oleminen, kun sen aurinkoisuutta peittivät uniin asti tummat uhkaavat varjot.

Öisin yritin ratkaista ongelmaa. Miten saisin yöt ja pimeän vuorokaudenajan loppumaan? Yritin todella. Katselin pimeässä vihreitä plyyshisiä huonekaluja ja minusta ne alkoivat jotenkin muuttaa muotoaan.

Isä oli tullut Karjalasta evakkoon Hämeeseen. Muistan hänen aina ontuneen. Hän luuli pystyvänsä potkaisemalla korjaamaan tukkoon mennyttä puimakonetta, ja muutama varvashan siinä meni. Isä pystyi mihin vaan. Ja minun piti pystyä kerrasta tietämään oikea vastaus matematiikan kirjan riveille. Pyyhekumia ei saanut käyttää. Jaksoin minäkin hyvin pestä räsymatot ja ripustaa ne kuivumaan, ja jakkaralta yletyin hyvin laskemaan pestyt kavikupit ylimmälle hyllylle. Niiden kanssa, joissa oli niitä pieniä punaisia ja keltaisia kukkia, piti olla varovainen. Lattioita oli hankala lakaista, tuntui isompanakin että jotain jäi aina selvittämättä.

Kuuntelin isän sotatarinoita ymmärtämättä mitä on sota. Ketään muita ei tuntunut olevan paikalla. Kerran isä selvisi ainoana hengissä taistelusta. Hän kertoi uudestaan ja uudestaan samaa. Tunsin kuinka kaikki lakkasi olemasta, aikakin. Yhtä loputtomasti kuin kuulin sanoja aloin hävitä sisään itseeni. Vilkuilin ovea ja mietin missä kohtaa tarinaa voisin lähteä ulos huomaamatta. Puinen ovenkahva, muutama juoksuaskel ulos keräämään kukkia pieneksi kimpuksi, koska minulla pienellä tytöllä oli pienet kädet. Halusin istuskella kaivon vieressä kannolla ja katsella kun tuuli kulkee viljapellossa. Se tuntui minusta silittämiseltä. Auringon lämpö lohdutti taisteluissa hämmentynyttä mieltäni. Kissa tuli hiljaa viereeni ja nojasi pehmeällä turkilla polviini hetken ja jatkoi matkaansa.

Yhtenä päivänä auto haki meidät ja isot räsymatot. Isä jäi. Sain sillä reissulla uudet, ensimmäiset omat nahkasaapikkaat. Ne oli tehty erivärisistä nahanpaloista ja minusta ne olivat todella hienot. Pääsisinkö näillä mihin halusin, jos tietäisi itse mihin, mietin.

Kaupungissa opin kulkemaan uutta reittiä kouluun. Olin ahkera ja sain aina viikon viimeisenä päivänä opettajalta karkin,  kun vein hänen kolumninsa paikallislehteen. En koskaan saanut hymytyttöpatsasta. Hymyilin kai aivan liikaa.

Harrastin pienessä kaupungissa melkein kaikkea, ja opin liikkumaan monella tavalla, venyttelinkin niin että DNAkin melkein suoristui. Koulun lopetin kädessäni kaksi stipendiä.

Hämeeseen palasin opiskeltuani ammattiin muualla.

Näin painajaisia koko elämäni.  Puolustin niissä isänmaatani. Tuntui vaikealta voittaa vihollinen. Joskus leikin unissa kuollutta. Osittain kai olinkin.

Kun aloin opiskelemaan itseäni, aloin sietämään kauhun tunteita. Opin luottamaan kehoni lämpöön, joka tuli sisältäpäin. Aloin vähitellen löytämään turvaa totuudellisuudesta, siitä että kerron itselleni kaiken niinkuin se on ollut. Ja muillekin, jos haluavat kuunnella.

Kerran eräs hyvin luotettavan tuntuinen mies haastatteli minua. Häntä kiinnostivat ne kärpäsetkin siinä ikkunalaudalla kesken sotimisen. Ja räsymaton raidat. Tutustuin muihin rintamamiehen repun kantajiin. Tiesinhän miten sanat vapauttavat.

Unet muuttuivat ja pahenivat, isäkin heräsi yhdessä eloon, mutta pysyin silti varmana ja selkeänä.

Uhmasin pelkojani nukkumalla teltassa yksin, vaaran viehätys houkutti. Löysin rakkaan luonnon uudelleen. Sen kaikki pienet itikatkin tuntuvat tärkeiltä. Kaikessa olemisessa on mieltä, kun löytää merkityksiä varjoille.

Nyt, viisikymppisenä, rauhani on solmittu kevein nauhoin. Sanojen kautta, jotka tuntuvat. Unessa en enää ole sotilas, vaan vapaa kulkemaan. Menneiden muisteleminen eheyttää meitä. Meillä, kuten puilla,on juuret, jotka ravitsevat.

Kun taistelu  loppuu, alkaa surun ja haikeuden vaimea laulu. Isääni kohtaan tunnen lempeyttä jo. Vien hänelle niittykukkia, ja hän ottaa ne vastaan.

Hän oli niin nuori, aatteellinen mies lähtiessään rintamalle. Hänen oli pakko. Hänkin halusi rauhaa, vaikka se vei hänen mielenrauhansa. Hämeessä hän oli saanut  uuden kodin, heinäpoudan, vaimon, monta lasta ja omasta maasta elannon. Ja viimein lepopaikkansa.

Me saimme vapaan ja kauniin maan.

Isä
kyyneleet, jotka nielit
kyyneleet, jotka pysähtyivät nuoren sotilaan kasvoilla
kuivuivat ajallaan
Sinun itkusi ei jäänyt kesken, se jatkuu minussa

Minun kyyneleeni sekoittuvat kaikkien niiden kyyneliin, Tiesinhän miten sanat vapauttavat.
joiden isät lähtivät puolustamaan rauhaa
rauhaa ja lempeyttä, joiden varassa toteudumme ihmisinä,
kyynelin pestyllä viattomuudella.