Tarina valkohäntäpeurasta ja ihmisestä

Hämeen Suuri Tarinakilpailu

Tarina valkohäntäpeurasta ja ihmisestä

Kirjoittajat: Merja Vilenius, Riikka Gröhn

Ihmisen matka

Astun ulos viileän kosteaan syysaamuun taloni portailta. Tunnen maan ja puiden tuoksun
voimakkaana. Kuin kutsuna astua uuteen päivään ja ottaen luonnon tarjoaman lahjan vastaan
kiitollisena. Jalkojeni alla heinä lakoontuu kun kävelen.
Istahdan autooni, joka lähtee hiljaa kehräten liikkeelle hiekkaista ja mutkaista Kalliontietä pitkin.
Aurinko ei ole vielä noussut ja yötaivas täyttää näkyvyyden paksuna utuisena verhona. Valmistuen
väistymään ensimmäisten valonsäteiden tieltä.

Auton ikkunat menevät huuruun ja tunnen hengitykseni tihentyneen hieman.
Aistini valpastuvat ajaessani peltotietä pitkin metsänreunaan. Aamuinen sumu peittää maan
pehmeänä peittona, kuin suojellen kylmältä ilmalta sitä.

Yksittäisten muuttolintujen kirkunta kantautuu jostain pellonreunalta. Auton ääni taustalla hurisee
pehmeänä.

Silloin näen tienreunalta loikkaavan ison ruskeanharmaan emo peuran vasansa kanssa, autoni
valokiilaan. Sen suuret kauniit tummat silmät pysäyttävät katseeni. Kuin aika olisi pysähtynyt, minä ja
peura katsomme toisiamme kuin tervehtien jotain aina tuntemaa ja tuttua. Tunnen että olemme
yhtä minä ja luonto. Peuran koti. Jossa minä ihminen saan kunnian vierailla. Olen pakahtunut ja
kiitollinen lahjasta jonka sain – kohtaamisen. Sydämeni hakkaa voimakkaasti ja hetki on ohitse. Peura
emon ja vasan takajalat ja valkoiset hännänpäät näkyvät valokiilassa pehmeinä loistaen.
Hetken kuluttua herään kuin unesta ja jatkan matkaa. Olemme turvassa.

 

Peuran matka

On viileän kostea syysaamu, vieläkin tihkuttaa, mutta sade on onneksi loppunut. Punaruskea
turkkini, joka on jo hieman alkanut harmaantua talven varalle pitää minut onneksi lämpimänä. Kello
lähenee seitsemää ja alan olla väsynyt Torronsuolla sateessa vaeltamisesta, enää en löytänyt
karpaloita enkä sieniä. Ehkä vielä viimeiset mustikan varvut ja tammenterhot tästä sekametsästä
ennen kuin siirryn Kallion kylän viljellyille pelloille ja puutarhoihin. Öiseen aikaan uskaltaudun
talviteloille laitettujen mökkien pihoille herkuttelemaan istutuksia ja omenavarkaisiin. Parin viikon
takaiset pakkaset antoivat tuntua tulevasta talvesta, toivottovasti lunta ei tulisi kamalan paljoa sillä
näillä pienillä kavioilla en saa varpuja kaivettua lumen alta, jäkälästä puhumattakaan. Taas olen
unohtunut unelmoimaan ruoasta, vaikka minun pitäisi jo jatkaa matkaa ennen kuin tulee valoisaa.
Kesänkin herkullisiin maitohorsmiin, mansikoihin ja sokerijuurikkaisiin on vielä monta kuukautta
aikaa. Onneksi kyläläiset tuovat heinää ja juureksia riistansyöttöpaikoille talvella.

Yleensä kuljemme näitä polkuja yhdessä pienessä laumassa, mutta tänään olen yksin vasani kanssa
sillä muut ovat kiima jahdissa loka-marraskuun. On pelottavaa kuljeksia yksin metsässä ja peltojen
reunoilla syyskuusta tammikuuhun, kun metsästäjät ovat liikkeellä, yli 20 000 lajitoveriani menetän
vuosittain. Onnekseni urokset ovat meitä naaraita halutumpia, ja minuahan ei saa ampua sillä olen
vasta vuoden ikäisen vasani kanssa. Meidät tunnistaa vasani valkoisista täplistä, bambiksi häntä
kutsun.

On alkanut sarastaa, pientä valon kajastusta näkyy horisontissa. Kosteat sammalet tuntuvat
kavioitteni alla, oksat risahtelevat ja puista tippuu vesipisaroita hennossa tuulessa. Enää ei ole pitkä
matka, kylätien ylitse ja sitten olenkin perillä. Olen juuri ylittämässä tietä, kun tumma auto kurvaa
hiljaa mutkan takaa. Höristän korviani ja häntäni nousee välittömästi pystyyn, tömäytän
etusorkallani vielä varmuuden vuoksi varoituksen merkin jos muut ovat lähettyvillä. Suuressa
kaaressa loikkaan pois tieltä. Ehdin katsoa kosteilla silmilläni kuinka auto pysähtyy ja jää seuraamaan
kulkuani kohti metsän uumenia. Puuhkutukseni laantuu, olemme molemmat turvassa. Kuulen kuinka
auto jatkaa matkaa, tuskin se meille mitään pahaa olisi tehnyt, säikähdin vain. Tuhahtelen vielä
aamuiselle kohtaamiselle ihmisen kanssa ennen kuin vaivun uneen.